Melankolisen pojan päiväkirja.

Mihíel.

Olin aina ollut hyvä poika. Autoin tottelevaisena kotiaskareissa, opiskelin määrätietoisesti, siivosin aina jälkeni leikkien jälkeen ja olin kohtelias. Huolehdin, että en ollut päänvaivaksi äidilleni, ja tein kaiken mitä hän sanoi - sekä myös kiersin kaukaa asiat, mitä hän kielsi minulta. "Opiskele nyt kunnolla, ethän halua saada kokeesta taas tyydyttävää numeroa? Sellaista en hyväksy. Muista kertoa aina minne olet menossa, ja varmista, että saavut kotiin viideksi. Älä missään nimessä edes mieti tuovasi tyttöjä huoneeseesi. Älä salaa minulta yhtikäs mitään; ethän sinä halua, että olen pettynyt sinuun, Mihíel?"

Enhän minä. Muistan olleeni lojaali näille sekä lukemattomalle määrälle muita sääntöjä, mitä äitini minulle latoi. Silti, vaikka kuinka yritin olla hyvä, sain osakseni monen monta rangaistusta. Äitini tapauksessa nämä rangaistukset eivät olleet koskaan fyysisiä, eivät edes sanallisia uhkauksia.

Ei. Rangaistuksena huonosta käytöksestäni kohtasin hiljaisuutta. Mykkäkoulu, niin kuin lapsena sanoin; täydellinen huomiotta jättäminen, niin kuin vanhempana opin. Äitini käyttäytyi kuin minua ei olisi kerta kaikkiaan ollut olemassakaan: hän ei katsonut minuun jos kävelin ohi, hän ei kutsunut minua syömään illallista, eikä hän tullut peittelemään minua sänkyyn. Jos olin onnekas, asiat palautuivat normaaliksi seuraavana aamuna, mutta toisinaan tämä "mykkäkoulu" saattoi jatkua jopa muutaman päivän.

Sitten kun äitini jälleen päätti huomioida olemassaoloni, hän ei pyydellyt anteeksi: eihän se hänen syynsä ollut, että minä olin rikkonut sääntöjä. Hän vain palasi takaisin normiin, puhui minulle niitä näitä, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Minä en koskaan saanut tietää, mitä minä olin kunakin kertana tehnyt väärin. Ainoa asia, mitä pystyin tekemään kerta toisensa jälkeen kun itkin huoneessani öisin, oli anoa, että oma äitini huomioisi minut taas seuraavana aamuna.

Voitte sitten vain kuvitella, kuinka paljon tätä alkoi tapahtua, kun kasvoin teini-ikään: kun uskalsin ystävieni painostuksesta karata ulos myöhään yöllä ryyppäämään, kun kouluarvosanani tippuivat, kun kerroin omat mielipiteeni ääneen. Muutuin aaveeksi omassa kodissani. Välillä rikoin sääntöjä tahallaan, välillä minun täytyi vain hengittää väärin että äitini unohtaisi minut taas. Kasvoin erittäin katkeraksi häntä kohtaan, mutta hän oli silti ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Kun tarvin jonkun, kenen kainaloon käpertyä kun kaikki ympärilläni tuntui epätodelta, tai jonkun, kun olin erittäin sairas; aaveena minulla ei ollut ketään.

Mietin lapsuuttani tähän päivään asti. Muistelen näitä asioita samalla, kun tuntemattomien ihmisten kädet hyväilevät minua, ja katselen itseäni oman kehoni ulkopuolelta. Herään näihin muistoihin usein Illusian sohvalta sen jälkeen, kun olen juottanut itseni niin päikseen että en edes muista, miten päädyimme takaisin hänen kotiinsa. Ajattelen näitä asioita, kun katson itseäni peilistä, katson sitä penikkaa, joka halusi aina olla hyvä poika.

Siinä vaiheessa minun on pakko lopettaa itseni kiduttaminen ja näiden ajatusten ruokkiminen. Minähän olen hyvä poika. Olin aina, ja tulen aina olemaan.

...niinhän, äiti?