Totuus.

Valhalla.

Hymyilin sinulle. Hymyilin, kun tekosyynä kysyin, miten pääsisin kaupalta keskustaan - kyllähän minä tiesin miten minä sinne pääsisin, olen asunut täällä iät ja ajat. Hymyilin leveämmin, kun takeltelit sanoissasi, kun sönkötit minulle lauseen jossa ei ollut minkäänlaista järkeä - tiesin tasan tarkkaan, mitä yritit minulle sinun ujoilla kuiskauksillasi sanoa. Minä aina ymmärrän. Otin kiinni tärisevistäsi käsistäsi ja kiitin sinua. Siinä hetkessä näin, kuinka kasvosi lehahtivat punaiseksi. Puna on aina sopinut kasvoillesi ja kalpealle ihollesi. Tiesitkö edes ennen minun tapaamistani, että punastut herkästi etenkin korvistasi?

Se päivä kun tapasimme, on tärkein päivä elämässäni.

Et voi kuvitellakaan kuinka iloinen olen, että löysit minut, että olet tässä. Että sinä selvisit, että sinun ei tarvitse kitua enää. Olet tehnyt tarpeeksi. Minä voin kantaa tämän taakan nyt, rakkaani. Kyllä minä jaksan. Pyydän, jaksa sinäkin.

"Sinä muistelet sitä nuorta naista taas."

Katsahdan ylös tummaan hahmoon vierelläni. Hän tuijottaa kauas horisonttiin. Minä hymyilen hellästi ja suljen päiväkirjani. Sen sivut ovat täyteen kirjattu.

"Niinhän mä teen. Sen ei pitäis olla sulle uus juttu tässä vaiheessa."

"Niin, ei se olekaan. Mutta Valhalla, ne asiat mitä hän laittoi sinut kokemaan-"

"Ne ei ollut Kaihon syytä. Ei se tätä alottanut." Tuhahdan miehelle. "Mä rakastan sitä naista, ja mä tekisin kaiken sen uudelleen, mitä oon jo joutunut tekemään. Mä kuolen sen vuoksi vaikka mun loppuelämäni - kunhan sen ei tarvii enää kärsiä. Ymmärrätkö sä mua?"

Miehen silmät katsovat minuun nyt. Vaikka hän on ollut vierelläni jo ikuisuuden, kuin varjo joka seuraa jokaista, ihmistunteet ovat jotain, mitä hän ei edelleenkään ymmärrä. Minun tunteeni ja tekoni ovat jotain, mitä hän ei ymmärrä. Ei silloin, kun tapasimme. Ei nyt, kun kaikki on tapahtunut. Eikä ikinä, päivien, viikkojen, kuukausien tai vuosienkaan kuluessa. Mielestäni tämä on huvittavaa.

"Olen pahoillani. En minä-"

"Et sä meinannut. Kyl mä sua jo osaan lukea, Toska."