Valhe.

Kaiho.

Se päivä, kun tapasimme.

Sinä hymyilit minulle. Hymyilit, kun kysyit, miten pääsisit kaupalta keskustaan.

Hymyilit leveämmin, kun takeltelin sanoissani, sönkötin ulos lauseen jossa oli hädin tuskin järkeä. Muistan hymykuopat kasvoillasi, kun otit minun tärisevistä käsistäni kiinni, ja kiitit minua.

Se päivä oli kirous.

Jos en olisi sinä päivänä tavannut sinua, olisitko nyt elossa? Jos en olisi jäänyt opastamaan, miten pääset kaupunkiin, olisitko onnellinen jossain muualla?

Mutta samalla, en pystyisi kuvittelemaan elämääni ilman sinua - elämääni, ennen kuin tämä kaikki alkoi. En halua unohtaa niitä päiviä, kun kävelemme yhdessä metsäpolkua, kun sinä puhut innoissasi ja keräät minulle kukkia, ja minä kuuntelen jokaista sanaasi hymyillen. Kun käperryt viereeni nukkumaan, ja kun pitelen sinua omaa kehoani vasten - kehoa, josta olen niin kovin häpeissäni, mutta kehoa, jota sinä rakastat ja palvot.

...missä vaiheessa tämä kaikki edes tapahtui? Muistan nämä päivät kuin eilisen, kaikki nämä muistot mitä koimme yhdessä - missä vaiheessa näillä oli aikaa tapahtua..?

"Sinä mietit häntä taas, Kaiho."

Keho vierelläni painautuu enemmän minua vasten. Toivoisin siltä lämpöä ja lohtua, mutta sitä en saa. Saan vain irvailevat sanat ja kylmän syleilyn.

"Niin mietinkin."

"Miksi?"

Miksi?

"Koska mä rakastan häntä." Typerä kysymys. Syvä huokaus. "Mitä sä haluat musta?"

"Minäkö?" Nuoren naisen pää painautuu olkapäätäni vasten. Värähdän. "Minä en halua sinusta mitään. Sinä unohdat, että ne olivat sinun omat rikkinäiset, epätoivoiset ajatuksesi, jotka loivat minut. Sinä loit minut. Sinä halusit minut."

Nostan katseeni ylös, ja jään tuijottamaan peilikuvaani huoneen toisella puolella olevasta peilistä. Omat, pelokkaat silmäni tuijottavat minua takaisin. Peilikuvassa ei ole jälkeäkään tytöstä, joka nojaa tyytyväisenä minua vasten. Hänen kylmät sormensa hakevat omiani, ja hän tarttuu kädestäni kiinni.

"Ja minä olen täällä, vain sinua varten, kunnes kuolema meidät erottaa."