Siitä asti kun kehitin ja loin Edeniä, tiesin, että siitä tulis mulle tosi intiimi hahmo - varmaan hahmoista läheisin mitä mulla on koskaan ollut. En halunnut luoda vaan hahmotonta nukkea jonka kanssa en osais bondata, vaan halusin just niin semmosen raa'an, emotionaalisen bondauksen tän hahmon kaa kun olla ja voi. Nohh, siitä tulikin sit niin raaka että en oo kummemmin uskaltanu avautuu siitä somessa - mutta nyt musta tuntuu että oon valmis.
Joten, puhutaanpa syvemmin mun rakkaan Edenin hahmosta.
_____
Trigger Warning
Tästä eteenpäin tuun puhumaan tosi avoimesti vaikeista aiheista, kuten itsensä vahingoittamisesta ja addiktiosta. En halua tekstilläni yllyttää ketään, haluan vain puhua mun omista kokemuksistani hienostelematta asioita. Jos nää aiheet ei tunnu itselle sopivilta, niin en suosittele pidemmälle lukemista. Take care of yourselves first <3
_____
Vuoden 2020-2021 varmaan moni muistaa oikeen hyvin pandemiasta ja siitä seuranneista liikkumisrajoituksista. Muahan tää ei haitannu, olin oikeestaan semi ilonen että mun ei tarvinut nähdä ihmisii :'D Mun puoliso asu tässä vaihees kauempana keskustasta alueella, jossa ei ollu ko ehkä 20 ihmistä, niin vietin siel sit paljon aikaa. Elämä oli ihan fine tässä kohtaa? Jokseenki tylsää, ko mihinkään ei viittinyt/voinut mennä, mutta overall olin tyytyväinen. Kävin kouluu, hengasin mun lemmikeiden ja perheen kaa arkipäivisin ja viikonloput vietin mun puolison kaa.
Mulle itseni vahingoittaminen oli alkanut jo muutama vuosi pandemiaa ennen, se ei ollu siis uus asia, mutta pandemian aikana se taas nous uudestaan mun elämään. Elämä ei masentanu tms, mulla vaan,,, oli tylsää, ihan näin karkeasti sanottuna. Niin siitä se sitten taas lähti... paitsi että tällä kertaa se vähän niinko räjähti käsiin. Se oli melkeenpä päivittäinen asia mitä tein, ja sitä ei helpottanut että sain somesta siihen kannustusta, "inspoa", mutta myös paljon vertailua, joka sai mut vaan tekemään sitä enemmän (shtwt oli ihmeellinen paikka,,, sain sieltä kyllä myös muutaman tärkeen kaverin)
En tässä vaiheessa elämää ees tajunnu, kuinka vakava tää tilanne oli. Mähän en tehnyt tätä ns. "normaaleista" syistä, tein sitä vaan koska en mä pystynyt enkä mä halunnut lopettaa. Mä jahtasin sitä tunnetta minkä mä sain sitä tehdessä, sitä jännitystä ja adrenaliinirysäystä mitä ei mistään muualta siinä vaiheessa elämää saanut. Se oli vaan sellanen iltainen aktiviteetti mistä mä sain mielenrauhaa. Musta tuntu, että tää tilanne oli mulla hallinnassa.
Vuonna 2021 kesällä muutettiin mun puolison kans yhteen, hänen toiseen kämppään ja mun ensimmäiseen - pääsin vihdoin ulos mun lapsuudenkodista, joka oli tuonut mulle eniten ahdistusta mun sen vaiheisessa elämässä. Tää mun addiktio jatku, ja ekaa kertaa elämässä mulla heräs ajatus että hei,, miten mä en pysty lopettaan tän vahingoittavan asian tekemistä? En sit kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa siitä terapiassa, kunnes mainitsin tästä yhdelle lääkärille transpolin puhelussa. Muistan myöntäneeni ekaa kertaa ääneen, että musta tuntuu, et mulla on addiktio itseni vahingoittamiseen, mutta se reaktio mitä sain vastineeksi ei ollut hyväksyvä. Muistan, että mulla tuli enemmänkin olo että tätä asiaa ei otettu tosissaan. Enhän mä ollu ojan pohjalla huumepäissäni tai tili miinuksella uhkapelaamassa, enkä edes päivystyksessä koska oon repinyt jonkun suonen auki. Mulla oli, niinko sanoin, tää tilanne hallinnassa, mutta en mä halunnut että se olisi. Mä toivoin, että en olisi ollut tässä tilanteessa ollenkaan.
Sit kun me 2022 muutettiin uuteen kämppään, yksiöstä isoon kaksioon... Niin mä vihdoin sain mun addiktion kuriin. Mä aloin taas nukkeileen tässä vaiheessa, tutustuin uusiin ihmisiin, sain uusia mielenkiinnonkohteita - mä sain mun elämään tekemistä, josta mä nautin. En oo siis vahingoittanut itteeni since 2022, ja toivonki että tää jatkuis samalla tavalla. Mulla ei oo ikävä kaikkee sitä tunnotonta kipua ja veren siivoamista mitä laitoin itteni kokemaan, mut samalla mulla tulee joskus myös haikee olo? Joskus ikävöin sitä "yhteisöö", jos sitä siksi voi sanoa, siellä me kaikki oltiin samassa asemassa ja saatiin toisilta jotain sick and twisted turvaa. Toki tänkin yhteisön kautta näin ja koin sellasii kauhutarinoita, mitkä ihan mielelläni skippaisin. Kaikesta tästä kokemasta mulla on matkassa vaan sadat arvet, jotka muistuttaa mua siitä, että ei, tää asia ei ollut mulla hallinnassa - mutta siitä selvittiin.
_____
En kuitenkaan halunnu, että Eden olis täysi kopio mun kokemuksista; näin siitä synty kannibalismiin addiktoitunut hahmo. Se kokeili kerran ja jäi koukkuun - tää koko addiktiaspekti oli se, jota halusin työstää fiktion muodossa. Tosi iso osa Edenin ajatuksista on kyl täysin sellasia, mitä oon itsekin ajatellut tässä mun addiktoituneessa elämänvaiheessa. On ollu tosi terapeuttista päästä käsitteleen tätä asiaa vihdoin turvallisesti Edenin hahmon kautta♡
Estetiikkataulun alapuolella tekstinpätkää, missä kiteytettynä aika tarkasti millasta ajattelumaailmaa tää jäbä elää:
Se tunne on jo tuttu. Tunne, että tarvitsen jotain. Tunne, että minulla on pula jostain. Ja tiedän kyllä heti, mitä kehoni yrittää minulle ehdottaa. Oma ääneni kuiskii korvaani, väittää, että tarvitsen tätä, ja lupaa, että oloni paranee kun saan tarvitsemani.
Sydämeni hakkaa rintakehässäni, mutta ei tarpeeksi lujaa. Hengitykseni ovat syviä ja melkein epätoivoisia. Kuulen sydämeni sykkeet ja veren kohinan korvissani, myös tinnituksen kaltainen särinä on tullut tutulle vierailulleen. Tässä vaiheessa olen jo tehnyt päätöksen.
Kylmissä, hikoavissa käsissäni odottaa helpotus, avain, joka laukaisee tutun, hyväilevän tunteen päästä varpaisiini. Tuijotan sitä. Nielaisen kerran, toisenkin, kurkkuni tuntuu yhtäkkiä niin kuivalta. Joka kerta sama asia: epäröin. Olen tehnyt tämän jo monta kymmentä kertaa aiemmin, mutta jokainen kerta on kuin ensimmäinen - sitä oloa minä varmaan jahtaankin.
Sitä on vaikea kuvailla. Kehoni, mieleni, aivoni ja sydämeni kaikki tietävät, että se on väärin, mutta joka ikinen päivä jahtaan tätä tunnetta uudestaan ja uudestaan. Ja joka ikinen kerta minulla ei ole pienen pientäkään katumuksen tunnetta koko olemuksessani. Se olo on kuin tunteiden tulva, joka ottaa minut vastaan ja estää minua hukkumasta jokapäiväiseen elämääni. Se tunne on parempi, kuin mikään huumeista saatava tunne. Se on aitoa, feraalia, karua. Sitä minä tarvitsen.
Viimeinen syvä henkäys, ennen kuin upotan hampaani käsissäni lepäävään kiellettyyn hedelmään. Revin sopivan kokoisen palan, pureskelen, syön. Tunnen, kuinka veri valuu norona ihoani pitkin - juuri tätä olen kaivannut. Kylmät väreet kiipeävät selkärankaani ylöspäin. Helpotuksen tunne kohtaa koko kehoni, tärisen innosta. Seuraava pala on jo helpompi syödä, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava. Sydämeni hakkaa paljon nopeampaa nyt, ja hengitykseni sointuu sen rytmiin. Nyt kun olen aloittanut, on vaikea lopettaa.
Kunnes viimeinenkin pala valuu alas kurkustani. Istun hiljaa, katseeni ei kohdistu mihinkään vaan tuijotan kaukaisuuteen. Hetken istun vain olohuoneeni sohvalla ja annan itseni rauhoittua. Tuntuu, kuin olisin juossut yhtäjaksoisesti kymmenen kilometriä.
Ja kun viimein voin hengittää, nousen ylös, peseydyn, ja jatkan elämääni. Tunnen oloni taas paremmaksi - kuin olisin taas oma itseni.
_____
Haaaa, noniin :'D
Tätä oli jotenki tosi kiusallista kirjoittaa? Tää on siis eka kerta mun elämässä, kun kerron tästä aiheesta jollekin muulle kuin mun puolisolle. Tää on tosi arka aihe, mutta tällasista asioista pitäis pystyä puhumaan mediassa imo.
En haluu sanoo et tää on mikään "romantisoitu selviytymistarina uwu", tää on vaan asia, mikä tapahtu mun elämässä, ja mistä mä pääsin yli ennenko mitään pahempaa tapahtu.
Edenin hankaluuksista kirjoittaminen ja tän koko addiktion läpi käyminen on mulle ne tärkeimmät asiat tässä hahmossa. Se, että saan "elää nää asiat läpi" uudestaan ja käsitellä mun tuntemukset turvallisesti, ja ennen kaikkea, reagoida niihin siten, miten mä olisin toivonut että niihin reagoidaan, on syy miks Edenistä nousi nopeesti mulle rakkain hahmo mun koko elämässä.♡
Toivottavasti ens postaus olis vähän iloisempaa settiä, mutta,,, mulla kyllä löytyy näitä hahmoja keihin oon upottanut mun omia vaikeita kokemuksia. Ehkä niistä sitten joskus myöhemmin, hah cx
xoxo
.png)
(7)(1).jpg)
.jpg)
.jpg)
(1).jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)